Ajattelin kokeilla sitten kirjoitella blogia. En ole mikään päiväkirjan kirjoittaja, mutta edessä tulee oleen niin paljolti paskaa, että ajattelin, että tää kirjoittaminen olisi edes jonkinlaista terapiaa. Lähinnä siis kirjoittelen itseäni varten, mutta jos joku vastaavassa tilanteessa oleva joskus tänne eksyy, niin tietää ainakin, ettei ole asiansa kanssa yksin.
Eli alkuun pieni briiffi siitä kuka olen ja miksi kirjoitan. Olen 22-vuotias nainen, kolmannen vuosikurssin liikunnanohjaajaopiskelija ja onnellinen siitä ,että olen päässyt opiskelemaan alaa, jota todella rakastan. Ohjaustaustaa liikunnasta on muutamalta vuodelta ja (lähi)tulevaisuudessa olisi mahdollisesti fysioterapiaopinnot siintämässä edessä.
Syy siihen, miksi sitten aloin kirjoittaa, on, että joudun lonkkaleikkaukseen. Asia tuntuu heti mitättömältä kun sen kirjoittaa, mutta sitä se ei todellakaan minulle ole. Yksi parhaimmista ystävistäni on kokenut saman kohtalon vuosi takaperin syksyllä, joten hän on ollut asiassa meikäläiselle uskomattomana tukena. Kiitos siis sinulle rakas pikku pirpulani kaikesta, mikäli luet tätä.
Mutta siis ongelmat ovat alkaneet viime kesän (2011) lopulla ja syksy oli melkolailla kurjin tähänastisista. Kesällä aloitin astangajoogan, josta hain liikkuvuutta ja rauhoittumistaitoa, mutta todennäköisesti se oli yksi edistävä syy tähän lonkkaongelmaan. Kukaan lääkäri tähän mennessä ei ole osannut sanoa, miksi lonkkani on päätynyt tähän kuntoon, missä se nyt on, mutta muutamat rohkeimmat epäilevät liian suurta kuormitusta ja ääriasennoissa venyttelyä – mikä siis viittaisi astangajoogaan, lenkkeilyyn ja zumbaan. Kolme rakkainta harrastusta tulikin siinä lueteltua, joista zumbaa olen ohjannut vuoden 2010 joulukuusta. Näiden lisäksi kävin keväällä ja kesällä 2011 ahkerasti salilla, poljin työmatkat, kävin ryhmäliikuntatunneilla ja ohjasinkin keväällä kolmea omaa viikkotuntia, joten rasitus oli palautumiseen nähden varmasti epätasapainossa. Suurin syy tämänhetkiseen tilanteeseeni kuitenkin varmasti on geenit, mutta perinnölleen kukaan ei valitettavasti voi mitään.
Miten sitten lonkka oireili? Kesän lopulla oikea lonkka alkoi rusahdella ja kolista, ja ikään kuin meni pois paikaltaan. Mistään lonkkaluksaatioista on turha lähteä edes puhumaan, mutta painoa oikealle lonkalle ei voinut laskea noin 3-5 minuuttiin tämän paikaltaanmenon jälkeen. Ihmettelin totta kai, että mistäs nyt tuulee, mutta en osannut odottaa pahinta. Näitä ”paikaltaanmenoja” alkoi ilmetä lopulta lähes päivittäin ja kivun tunne kroonistui. Synkin hetki oli, kun kaaduin kotonani lonkan kanssa, sillä se oli seisoskellessani mennyt pois paikaltaan, enkä ollut tuntenut tätä – lähdin siis nopeasti liikkeelle ja siellä sitä oltiin samalla sekunnilla kontillaan maassa. Kotiinsakin voi kuolla – ajattelin. Muita tilanteita, missä lonkan sain kiukuttelemaan, oli kun istuimme kaverini kanssa laiturilla ja nostin oireilevan puolen jalkaa lähteäkseni, kerran en päässyt vessanpöntöltä ylös lonkkani takia, jouluruuhkassa shoppaillessani alahyllyjä kaahien, konttaillessani kotona etsien kenkiä, kerran unissani kun olin nukkunut jalka aukikierrossa ja lukemattomia kertoja nostaessani lattialta jotain. Voin kertoa, että alkoi pelottaan.
No, pääsin sitten syyskuussa lääkäriin. Lääkäri antoi kuukauden tarkkailuaikaa, ja mikäli asia ei mene itsekseen parempaan suuntaan, olisi magneettikuvaus edessä. No asia meni lähinnä pahempaan suuntaan, joten magneettiin pääsin lokakuussa. Magneetti kertoi lohduttoman tarinan lonkan tilanteesta. Lonkkamaljasta oli revennyt rusto ja reisiluun päästä oli irronnut pala luuta. Ortopedi kuitenkin sanoi, että vaikka vamma on rasitusperäinen, niin voit jatkaa liikuntaa entiseen tyyliin. Jatkoin siis vähintään neljä kertaa viikossa juostuja 10km:n lenkkejä ja zumba-ohjausta. Kun sitten vasen polveni tulehtui marraskuussa lonkkakivusta heijastuneen virheasennon takia, jouduin pakkolepoon kolmeksi viikoksi. Ohjaaminen ja lenkkeily sai jäädä, mutta yritin muutaman kerran sitkeästi käydä vesijuoksemassa, kunnes tajusin, ettei tulehdus sieltä lähde sillä millä on tullutkin. Kolme viikkoa riitti poistamaan tulehduksen, mutta lonkkakivut jäivät.
Nyt sitten pääsin tammikuun alussa 10.päivä erittäin pätevänoloiselle ortopedille Helsinkiin, Eiran sairaalaan. Tämä pisti minut välittömästi lonkkaröntgeniin ja seuraavana päivänä tulokset olivat kuvista jo tiedossa. Sain ajan leikkaukseen, joka tulee siis olemaan helmikuun 10.päivä klo 9.
Blogini siis tulee käsittelemään tätä matkaa leikkaukseen ja kuntoutukseen. Alustava suunnitelma kuntoutukselle on neljästä kuuteen kuukauteen. Toivottavasti siis viimeistään elokuussa 2012 tätä blogia ei tarvitsisi enää päivittää.
Nyt rakkaiden ystävien kanssa viettämään iltaa ja katsomaan stand-uppia, kuulemma joku nouseva stara kyseessä 🙂
